tiistai, 13. marraskuu 2018

Pakeneminen päätöksenä

Yöllä linja-autossa istuu yksin pieni ja väsynyt matkustaja joka katselee ulos huuruisen ikkunan takana avautuvaan maailmaan. Uupumus painaa päätä vasten ikkunaa. Silmien edestä vilahtaa pysäkki toisensa jälkeen. Matkustaminen oli tuttua puuhaa matkustajalle. Pysäkki toisensa jälkeen kuitenkin ajatus siitä että jokin niistä olisi ollut se oikea, se jolta olisi mahdollisuus palata takaisin, vahvistui. Päässä lyö tyhjää ja hän laskee matkallaan aina jokaisen vastaantulijan.

Jokainen päätös on pysyvä. Matka jatkuu koko ajan. Vaikka ei haluaisikaan, niin matkaansa ei voi pysäyttää. Asemalta kaikuu kuulutuksia. Ne raikuvat suurissa ja avarissa tiloissa nyt ja aina. Niiden kuulemista ei voi välttää. Kuulutukset kuulisi jo kaukaakin, mutta toiset eivät vain sitä huomio.

- Kun nyt nousen tämän kyytiin, sen kyydissä myös pysyn. Aina.

Aina matkalla jonnekkin. Vaikka määränpäänä olisi esimerkiksi Tampere, matka jatkuu. Se jatkuu siitä vielä jonnekkin. Ja sieltä jostakin jonnekkin. Ja sieltäkin muualle. Ja niin eteenpäin. Matka jatkuu minne ikinä päätyykin.
Tietää matkan jatkuvan mutta ei tiedä minne ja miten pitkälle.

On olemassa kipeitä ja vaikeita asioita joita on hankala karttaa. Ne on pakko kohdata eikä niistä kaikista voi millään selvitä puhumalla. Kutsu käskee jatkamaan eteenpäin ja matkustaja vastaa kutsuun kerta toisensa jälkeen jopa haluamattaan.

Matkustaja ei tiedä mitä tehdä. Kun kutsu käy, niin kutsuun vastataan. Asioiden pakeneminen on helpoin tapa välttää niistä vastuun kantaminen, mutta se ei ole ratkaisu.

 

Egotrippi - Matkustaja

( https://youtu.be/iynZZ_-nq3w )

perjantai, 7. syyskuu 2018

Odotuksen henkäys

Istun sängylläni polvet rintaa vasten ja katselen muiden snäppejä. Katson kuinka muilla on hauskaa kaupungin hiljaisessa yössä ja vastapainona minä istun kotona kaikki aamut, päivät ja illat. En uskalla, enkä kyllä haluaisikaan mennä lukitun oveni toiselle puolelle. Alan miettimään jälleen kaikkea sitä mitä olen halunnut tehdä ja mitä siitä on seurannut.

Olen kerran käynyt koulun discossa mutta siitä tuli hirveä floppi. Äitini antoi pitkän väännön jälkeen luvan mennä discoon. Hän myönsi luvan hyvin epäröiden, mutta sanoi että voin käväistä siellä kunhan en kertoisi isälleni. Isäni nimittäin ei oikein pitänyt että olimme kavereiden kanssa taikka missään vapaa-ajan toiminnassa jota hän ei ollut valvomassa. Äiti soittikin ja käski kotiin noin 30 minuuttia heti sen jälkeen kun olin astunut kynnykseltä sisään. Tunnin kuluttua olin takaisin kotipihassa. Ulko-ovi oli auki. Sisällä oli hiljaista. Pääsen eteisen päässä olevan keittiön oven taakse. Siellä on valot ja kolme tummaa hahmoa sumean lasi oven takana. Äkkiä, pamaus vasten keittiön pöytää. Kuulen huutoa ja sen kuinka lasin pirstaloituu satoihin, kenties tuhansiin pieniin palasiin. Avaan oven ja katson Nikon makaavan maassa tajuttomana keskellä verilammikkoa. Keskeltä haljeneen jalo-tammesta tehdyn keittiön pöydän vieressä on äitini kyykyssä hätääntyneenä ja tietämättömänä mitä tehdä. Äiti kääntyy katsomaan minuun, ja näen hänen katseestaan että minun olisi parempi nyt tehdä niinkuin äiti on käskenyt. Samassa huomasin silmäkulmastani kuinka isä tuli minua kohti. Lähdin juoksemaan ylös huoneeseeni ja vetäessäni ovea kiinni isä tarttui samalla hetkellä sen kahvaan. Hätäännyin ja nostin toisen jalkani vasten seinää jotta saisin käytettyä enemmän voimaa vetääkseni sen kiinni. Lopulta sain vedettyä sen kiinni ja napsautin sen äkkiä lukkoon. Juoksin ikkunalle ja vedin ikkunan myös kiinni. Salpasin sen tupla-lukot ja vedin turva-ikkunan alas. Äiti oli halunnut meille vankilan ikkunoissa olevia kaltereita muistuttavat ja turvallisen tukevat turva-ikkunat juuri näitä tilanteita varten. Heittäydyin vaatekomeroni isommalle puolelle piiloon kyhnöttämään ja vedin kaapin oven kiinni. Pian kuulinkin ikkunan pirstoutuvan, ja sitten isäni äänen. Ensin hän huusi, taas hiljeni, tavaroita lensi sisään, ja sitten hän alkoi leperellä olevansa pahoillaan ja pyysi minua päästämään hänet sisään. Hän kertoi jälleen että aikoo muuttua ja hankkii apua. En tullut kaapista koska tiesin sen olevan valhetta. Yksi valhe muiden joukossa. Pian alkoi kiviä lentämään päin teräksestä valmistettuja kaltereita. Kuviot toistuivat aikalailla aina näin. Pian taas hiljeni. Kuulin ambulanssin ja isän huudon joka muuttui pian iljettävän kohteliaaksi valehteluksi. Sellaiseksi jolla tavalla hän ei koskaan kellekkään puhu. Tällä kertaa sisältä. Alakerrasta. Hän väitti kaiken olevan hyvin ja että Niko vain kompastui ja löi päänsä. Ensihoitajat soittivat poliisit ja veivät Nikon mukanaan poliisien saavuttua. Alhaalta kuului huutoa ja pian itkua. Sitten huoneeni oveen koputettiin. Ääni oli lempeä ja hiaman epävarma. Arvasin sen kuuluvan vanhemmalle henkilölle. Arvasin myös hänen äänestään että hän oli poliisi, sillä en tunnistanut sitä. Kömmin esiin piilostani ja avasin oven juuri kun hän oli poistumassa sen luota. Portaiden yläpäässä minua katsoi silmiin pidempi, valkopartainen, iäkkäämpi poliisin virka-asuun pukeutunut henkilö. Hän tuli luokseni, katsoi minua silmiin ja sen jälkeen ylitseni huonettani. Kun hän kysyi mitä tapahtui, kerroin kaiken ja näytin piilonikin. Poliisi otti minut mukaansa ja alhaalla näin polvillaan maassa käsiraudoissa. Samassa oloni muuttui helpottuneeksi, mutta myös säälin häntä. Olihan hän kumminkin isäni. Äiti odotti pihasaa ambulanssin edessä. Lähdimme kaikki neljä. Katsoin poliisi-auton etupenkiltä kuinka äitini nousi Nikoa kuljettavan ambulanssin kyytiin ja kuinka poliisit veivät isäni pitkän keskustelun jälkeen auton niin kutsuttuun “säilöön”.

Vaistomaisesti kosketan isoa, 30cm pituista arpea kyljessäni.

Se sai alkunsa kun isä kokeili uusia pulvereita. Hän kehitti omat jauheensa aina kaikesta mitä kaapista vain sattuikin löytymään, ja muille hän myi särkylääkkeitä sotkettuna perunajauhoihin. Ei sitä eroa huomaa. Kerran hän sitten sotki metaa ketipinoriin ja johonkin jota en tunne. Jonkin hetken päästä hän otti veitsen ja alkoi viiltää sormenpäitään auki. Hän kyseenalaisti oliko hän elossa. Juoksin kertomaan pihalla olevalle äidilleni ja hän jätti kauppakassit ulos ja juoksi sisään. Hän otti veitsen pois ja vei lääkketkin. Äiti käski minun vahtia hetken isää. Isä haki uuden veitsen ja istui tuolilleen. Huusin äidilleni muttei hän vastannut. Menin väliin ja yritin ottaa veistä pois niinkuin äiti oli opettanut. Olen myös nähnyt hänen ottavan monesti isältä teräaseita pois ja olen itsekkin niin usein tehnyt. Tälläkertaa kun yritin terävää veistä häneltä ottaa, hän nosti sen korkealle ilmaan ja nousi seisomaan jotten saisi sitä. Hän alkoi huutamaan, joten peräännyin. Sitten hän alkoi sohimaan sillä. Parin huitaisun jälkeen äiti tuli huoneeseen. Huomioni herpaantui ja sain puukosta kylkeeni. Kaaduin maahan, mutta pysyin vielä hereillä ja tiedostin mitä tapahtui. Silmäni alkoivat ummistua ja viimeinen asia jonka näin, oli se että äiti otti veitsen isältä ja löi sen isän olkapäähän kovaan. Sitten pimeni.

 

keskiviikko, 22. elokuu 2018

Peiliin katsoja

Tottunut voittamaan. Tottunut muiden isotteluun ja haasteisiin. Voittanut jopa yrittämättä. Vain oma ääni käytössään. Tottunut puolustamaan itseään vaikka ei haluaisikaan.

Ääni jota käytät kilpenä ja kieli jolla pistät. Kieli jolla on voimakkaita sanoja ja tekoja. Mutta sanoilla on mahti ja valta jos niitä osaa käyttää. Jokainen päivä tuntuu sodan käynniltä. Silti sanojaan ei saa kuriin. Ei vaikka edellisen taiston voittaisikin. Sen jälkeen vastaan astelee jo toinen haastaja. Tarkoituksellakaan se ei laske puolustustaan, ei kestä enään muiden osumia. Peilistä katsoo sen peilikuva. Peilikuva taistelunsa hävinneestä hahmosta. Hahmosta joka on jo luovuttanut ja tarttunut tikkuun lyhimpään. Sen peilikuvan sydän huutaa liekkien keskeltä. Kielen lahja ei ole enään lahja jos se ottaa vallan kantajastaan.

Helppo kuvitella elämä jossa on kaikki hyvin aina kun voittaa, mutta se on vain kuvitelmaa. Kukaan ei näe pahuutta joka katsoo takaisin peilistä. Sen katse on pirullinen. Se hallitsee kantajaansa. Kahlitsee syvälle sisimpäänsä ja rakentaa ympärillesi tukahduttavat muurit. Sieltä ei pääse pois. Niin väitetään.

Tahtoisit antautua, mutta demonisi ei anna. Antautumalla voisit saada armahduksen, vapauden. Normaali, viaton elämä on vain kuvitelmaa. Vaikka sodassa antautuisikin, joku muu voittaa. Mikään ei koskaan pääty tasapeliin. Ei vaikka olisi valmis kuolemaan sen puolesta.

 

maanantai, 20. elokuu 2018

Pitkäteksti, osa 15

Herään jo toistamiseen tässä kyseisessä luolassa. Minun on hiaman kylmä ja päälleni tiputtelee jostain katon uumenista pisaroita. Silmiäni siristäessä huomaan että olen luolassa, mutta tällä kertaa jossain kotoisammassa paikassa. Hämärässä erotan tuolin, pöydän, hyllykön ja pienehkön keittiön. Pyrin jälleen istuma-asentoon eikä kipu onnekseni ollut tälläkertaa niin voimakas.

Kivun myötä muistan mitä oli tapahtunut. Muistan pureman ja kivun ja tuskan jonka seurauksena katson jalkaani. Istun sängyn reunalla. Joku siis taitaa asua täällä. Silloin mieleeni palaa valo, aivastus ja nainen. Onkohan tämä sen naisen asunto tai jotain. Nostan käsiäni hiaroakseni silmiäni mutta huitaisen kyynerpäälläni jotain alas joka tömähtää lattiaan ja samassa valot syttyvät. Mitä tämä oli? Luolassa oli taputus- tai liiketunnistin valot, mutta miten se on edes mahdollista. Samassa huomaan että sängyn vieressä on tuoli johon on viikattu siistiin pinoon vaatteita. Otin siniset farkut ja vedin ne jalkaani. Vedin päälleni valkoisen t-paidan, sen päälle musta-punaraitaisen kauluspaidan ja mustan takin. Olin juuri lähtemässä sängyn luota kun jalkani osui johonkin. Katsoin alas ja näin kengät joiden sisään oli tungettu sukat. Istuin takaisin sängylle ja vedin sukat ja kengät jalkaani. Nousin sängyltä jo toistamiseen ja lähdin tutkimaan tätä luolaa. Ensin kävelin hyllyn luo jossa oli paljon kirjoja ja kuvia. Ensin otin mustakantisen kirjan joita näkee harvoin. Kirja oli pölyn peitossa. Kun puhalsin pölyä sen päältä niin se loi tunkkaisen pilven ympärilleni ja jouduin astumaan useammankin askeleen taaksepäin. Kääntelin kirjaa käsissäni, mutta en löytänyt sen nimeä mistään. Koitin avata kirjan mutta se ei auennut. Astuin takaisin hyllyn luokse ja tutkin muitakin kirjoja. Missään niistä ei ollut nimeä, ei lukkoakaan, mutta silti yksikään niistä ei auennut.

- Ne eivät aukea koska ne ovat päiväkirjoja.

Käännyin ja näin takanani Jonaksen. En meinannut heti tunnistaa häntä, mutta silti tunnistin hänet. Olin helpottunut että tunnistin henkilön jota luulin uneksi. Ensin rauhallista kotona oleilua, sitten yllättävä tyttöystävän menetys, heräämisiä oudoista paikoista ja helvetillisiä kouristeluja ja tietenkin kaiken maailman mutantteja. Miksi sitä luulisi yhtään miksikään muuksi kuin uneksi. Tosin unen määritelmän kumoaa se että tämä niin kutsuttu uni aiheutti ihan fyysisiä vammoja ja unessa ei pitäisi tuntea paljon mitään. Silti kaikki kipu oli sietämättömän voimakasta joka kerta, enkä voinut herätä tästä painajaisesta vaikka miten kovasti yritin.

 Katsoin häntä hiaman kysyvästi ja astuin sivummalle hyllyn luota. Hän tuli lähemmäs ja otti hyllystä kirjan jota tutkin ensimäisenä. Hän sai sen välittömästi auki. Sitten hän ojensi kirjan minulle mutta laittoi kannen kiinni. Koitin jälleen enkä saanut kirjaa auki.

 

maanantai, 13. elokuu 2018

Pitkäteksti, osa 14

Availin silmiäni ja vastaan tuli häikäisevän kirkas valo. Siristelin silmiäni ja nostin toisen käteni silmieni suojaksi. Katsoin ympärilleni ja olin jossain luolan tapaisessa paikassa. Olin nousemassa istumaan, mutta aikeitani esti järkyttävän voimakas kipu-piikki. Voivotteluni kuului varmasti kauas. Ainakin kuulin kaiun. Menin takaisin makuulle ja siirsin käteni silmieni ylle ja suljin silmäni. Mitä hittoa täällä oikein tapahtui? Herään aina toinen toistaan oudommasta paikasta, kärsin kouristeluista, valtavia kipu-kohtauksia ryöppyi millon mistäkin ja kaikki tuntuvat tuntevan minut vaikka en ole heitä koskaan tavannutkaan. Mietin pitkään tätä pyöritystä johon olin joutunut jokunen aika sitten. Havahduin mietteistäni kun kuulin askelia. Ne olivat vaimeita ja hiljaisia, mutta vahvistuivat yhä lähemmäksi tullessaan. Yritin nousta istumaan, mutta en vieläkään onnistunut siinä ilman voivottelua. Kipu oli viiltävää ja se ei ottanut hellittääkseen. Joltain luolan käytävältä kantautuu valoa, ja kuulen voimakkaan aivastuksen. Ensin hiaman säikähdän, mutta se vaihtuu hämmennykseksi kun kuulen naisen itsekseen kiroavan äänen.

- Haloo, onko sielä joku? kysyn hiaman epävarmasti.

Valo voimistuu ja näkyviin astui nainen jolla oli pitkät, suorat vaaleahkot hiukset.Hän tähyili ympärilleen ja astui lähemmäksi.

- Oletko yksin? nainen kysyi varovaisesti.

- Olen, tietääkseni.

Nainen jatkoi tähyilyä ja astui sitten hiaman lähemmäksi. Hän huomasi jotain ja kohotti lyhtyään lähemmäksi minua.  

- Pidä tätä, hän sanoi tunkien lyhtyä minulle.

Otin sen vastaan ja laskin vatsani päälle. En vieläkään kyennyt liikkumaan ongelmitta. Nainen kumartui jalkojeni luokse ja samassa huomasin että jalkani oli sidottu.

- Onko se vielä kipeä, muistatko mitä tapahtui? Näytä sitä lyhtyä lähemmäksi.

En kerennyt vastata mitään kun hän jo levitti jotain ainetta haavani päälle. Se tuntu sietämättömältä. Nainen huomasi sen ja lopetti.

- Odota, hän sanoi, otti lyhdyn ja lähti. Pian hän palasi ja ojensi minulle keppiä.

- Pure tätä, ja juo tätä, hän ojensi pulloa.

Katsoin pulloa ja naista epäilevästi. Ja hän vastasi sen olevan rommia. Sanoi että kun tarpeeksi juo niin ei edes huomaa kipua ja se antaa muuta ajateltavaa. Otin kulauksen pullosta eikä se maistunut rommille. Mutta annoin olla sillä se nousi päähän ennen kuin huomasinkaan. Litku oli jotain paljon vahvempaa. Ja taas maailma ympärilläni pimeni.

 
  • Kuvia