Katson sysimustalle taivaalle. Ympäripyöreän kuun ohi lipoo pilvilauttoja. Kädet puristan taskuissani nyrkkiin, mutta pienen tovin päästä hellitän kun rystysiäni alkaa särkemään. Suuri tunnemyrsky valtaa minut, mutta hillitsen itseni. Asia vaivaa minua. Miksi hän ei kertonut? Miksi en kysynyt kun sain sen selville? Entä tietääkö hän että tiedän? Olemme tunteneet jo 15 vuotta, josta 3 olemme olleet yhdessä aamuin ja illoin. Hän ei kertonut mitään, ei edes vihjannut. Mutta miksi?

 Ajattelin sateista, mutta raikasta syksyä jolloin tapasimme. Aurinko pilkotti aamulla, mutta vaihtui kaatosateeksi. Olin opiskellut koko viikonlopun, ja nyt ajattelin että olin oikeuttanut itseni rentouttavalle kävelylle. Kävelin vuosaaren uimahallin ohitse ja jatkoin matkaani kirjaston ohi oikealla olevalle ostoskeskukselle. Kello näytti jo puoli kahdeksaa illalla. Menin sisälle päätyovista ja kävelin muutaman pienen myymälän ohitse. Mahani kurni enkä jaksanut käydä kaupassa ja mennä sitten siitä kotiin valmistamaan ruokaa, joten valitsin helpoimman ratkaisun. Menin pääovien vieressä olevaan pikaruokalaan. Tilasin kerroshampurilaisen ja ranskalaiset, otin myös ison juoman. Juomani ja ranskalaiset otin heti tiskiltä mukaani ja menin nurkassa olevaan pöytään syömään. Istuin siellä hetken ja sitten tarjoiija toi hampurilaiseni. Olin jo aloittanut syömään ranskalaisiani sillä olin nääntymässä nälkään. Kun olin valmis, oli jäljellä enään juomani. Katsoin kelloa ja huomasin sen olevan jo vartin yli yhdeksän. Otin sen mukaan ja lähdin nopeasti. Olin ollut ajatuksissani koko illan ja en ollut huomannut kun siivooja oli käynyt pesemässä lattian. Se oli liukas ja kaaduin. Läin pääni kovaan lattiaan ja juomani levähti. Päässäni sumeni hiaman, mutta pian tokeninkin. Ympärilleni oli kasaantunut hiaman ihmisiä. Varmaankin lähdössä olleitä liikkeiden omistajia ja myyjiä. Minulta kyseltiin olenko okei ja mihin sattuu. Sanon olevani okei ja pälyilen ympärilleni etsien märän lattian kylttiä, mutta en nähnyt sitä. Minut autettiin pystyyn ja istuin tuolille pidellen päätäni jota jyskytti. Olin tainnut pyörtyä hetkeksi tai menettää muutenvain ajantajun koska minulla ei olut muistikuvaa siitä kun ihmiset tulivat luokseni. Äänet päässäni voimistuivat ja ajattelin sen johtuvan tärähdyksestä. Äänet ottivat koville ja joku nainen ojensi minulle pikaisesti aspiriinia laukustaan ja ruokalan myyjä toi vettä. Otin aspiriinin ja istuin hetken ja kiitin ihmisiä jotka alkoivat onnekseni loitota kun huomasivat minun olevan jo paremmassa kunnossa ja pysyin itseksenikin pystyssä. Pian olin yksin, tai niin luulin. Katsoin liukasta lattiaa ja kuulin askelia. Nostin pääni ja sieltä tuli hiaman hermoilevan näköinen, hyvin pukeutunut mies. Hän pahoitteli tapahtunutta ja sanoi että on paikan johtaja. Hän vaati että jättäisin yhteystietoni hänelle jotta hän voisi korvata tämän. Yritin kieltäytyä kohteliaasti, mutta hän oikein vaatimalla vaati. Sitten toivotimme toisillemme illan jatkot ja lähdin. Kävelin pääovista ulos ja lähdin suuntaan josta tulinkin, eli kirjastolle ja siitä uimahallille. Jälleen satoi kaatamalla ja onneksi ostoskeskuksen vierttä kattoi laaja katos. Seinän vieressä oleva ovi avautui ja sieltä astui ulos mies hyvin noloissaan ja häpeissään, hänestä huokui myös hiaman turhautuneisuutta. Sen hetken kun ovi oli auki, sieltä kuului kiroamista ja huutoa. Ovelle ilmestyi se mies jolle olin jättänyt yhteystietoni. Kun hän huomasi minut, hän valahti punaiseksi ja pahoitteli. Sitten hän sulki oven ja ulos tullut mies nosti katseensa minuun. "A-anteeksi, olin unohtanut ottaa kyltin mukaani kun aloitin vuoroni. Lähdin hakemaan sitä ja sitten..." mies laski katseensa. "Anteeksi, ei ollut tarkoitus" hän jatkoi kun hiaman rohkaistui. Sanoin että ei se haittaa, olisi minun pitänyt muutenkin nähdä märkänä kiiltävä lattian pinta. Kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen että oliko huutava mies hänen pomonsa ja hän vastasi että oli. Pahoittelin hänen potkujaan ja hän sanoi että potkut olivat kyllä ansaitut sillä hän oli sen virheen tehnyt, ei viaton syömään tulija. 

Vaihdoimme useammankin sanasen ja tunnelmakin koheni. Mies ei ollut minua kuin 2 vuotta vanhempi. Hän rahoitti opintojaan käymällä töissä ja nyt hänen pitäsi aloittaa suuri projekti ja alkaa etsiä uutta työpaikkaa. Minun kävi häntä hiaman sääliksi ja kysyin että osaisiko hän korjata mitään tai olisiko hän hyvä eläinten kanssa. Eläimet olivat kuulemma ihan okei ja puutyöt vähän hakusessa, mutta autoja hän on tykännyt viritellä ja vaihto-osia hän osaa hankkia, ja talleilla oli tullut myös pyörittyä. Pyysin häntä antamaan minulle numeronsa. Aluksi hän epäröi, mutta lopulta suostui. Hän koitti saada selville mitä tekisin hänen numerollaan ja sanoin että se selviäisi hänelle myöhemmin. Juttutuokiomme piristi ainakin minun iltaani. Vilkaisin kelloa ja se läheni jo yhtätoista. Sanoin että pitäisi lähteä kotiin jotta kerkeäisin nukkua kunnolla kun koulu alkaisi jo kahdeksan aikaan aamulla. Mies tarjoutui heittämään minut kotiin. Sadekkin oli sopivasti lakannut ja kävelimme viereiseen parkkihalliin. Siellä oli jenkki mallinen kevari. Mies antoi kypärän ja kysyi minne mennään. Etsin paikan puhelimeni mapsista ja näytin hänelle paikkaa jossa oli tekonurmi ja skeitti parkki. Hän sanoi tietävänsä paikan ja lähdimme. Matka tuntui pelottavalta sillä en ole mikään hurjapää enkä ole kenenkään antanut kyytsätä minua. Kieltäydyin, mutta hän maanitteli ajavansa hiljaan ja tovin jälkeen sorruin. Meillä oli hauskaa. Hän ajoi kerrostaloni pihaan ja sanoin että siitä voisin kävellä ja kiitin kyydistä. Käännyin ja olin lähdossä, mutta sitten hän tarttui olkäpäähäni ja käännyin. Hän seisoi aivan edessäni. Vihertävät kirkkaat silmät olivat lempeät, ujot ja ystävälliset, lämmin hengitys hiaman höyrystyi ja hetken oli hyvin hiljaista. Hän sanoi että ilta oli mukava ja koska hän antoi numeronsa minulle, niin antaisinko minäkin omani hänelle. Katsoin häntä silmiin yllättyneenä joten hän pyysi anteeksi ja astui askeleen taakseppäin. Sanoin että turhaan hän anteeksi pyytelee ja itse astuin lähemmäksi. Mies nosti katseensa ja aloin kaivamaan puhelintani taskusta. Numerot vaihdettua kysyin että haluisiko tai voisiko hän heittää minut huomenna kouluun kun käytännössähän tämä "pikkaisen venynyt" nukkumaan meno oli hänen syytään. Nauroimme asialle ja hän suostui heittämään minut kouluun. 

Asiat etenivät hyvin. Meistä tuli ylimpiä ystävyksiä ja välimme lämpenivät vuosi vuodelta. Aikaa kului ja kummallakin oli aika onneton rakkauselämä. Huomasin aina kaipaavani yhä enemmän ja enemmän parasta ystävääni. Hankin hänelle työpaikan isäni autokorjaamolta ja isäni on vanha ja hänellä on muistisairaus jonka seurauksena hän aina kyselee että seurustelemmekko, olemmeko naimissa tai onko meillä lapsia. Nämä keskustelut olivat aina yhtä huvittavia. Kerran sitten ajattelimme että kannattaisiko meidän yrittää kun ei muidenkaan kanssa oikein onnistanut. Ensin se tuntui oudolta mutta siihen tottui. Täydensimme toisiamme loistavasti ja meidän oli helpompi miellyttää toisiamme kun olimme tunteneet niin kauan ja jakaneet kaiken maan ja taivaan välillä. Siteemme oli katkeamaton.

Nyt oloni on tukala. Muistelu ei ole minua varten. Haavoja tulee aina revittyä auki, ja se lannistaa. Ovathan muistot ihania mutta ne voivat tuoda myös tuskaisn olon kun muistelee väärällä hetkellä. Tämä on väärä hetki. En vieläkään voi uskoa sitä että hän ei kertonut. Olemme puhuneet kaikesta, mutta menneisyyden olemme jättäneet taakse. Siitä emme puhu, emmekä kerro. Emme edes jos toinen kysyy ja toinen kieltäytyy kertomasta. Hän on tappaja, murhaaja. Emme voi vaikuttaa menneisyyteemme, mutta voimme tulevaan. Hän hokee jatkuvasti kuinka olen parantanut ja tuonut valoa hänen elämäänsä. Hän on nykyään myös paljon itsevarmempi kuin tavatessamme. Sisäinen voima on arvokasta. Mieleni palaa sanoihin tappaja ja murhaaja. Mutta se oli vahinko, eikö niin? Niin haluan ainakin uskoa. Sen verran mitä olen ymmärtänyt, hän tiputti suutuksissaan sisarensa joka oli tuolloin vielä vauva, viidennen kerroksen ikkunasta. Sen aiheutti kuulemma jokin kohtaus, mutta mikä. Hän oli elänyt ujona ja arkana aina koko kouluikänsä ja nykyään hän uskaltaakin puhua ihmisille pää pystyssä. Mutta miksi hän ei kertonut? Vai oliko syy sittenkin minun? Mehän sovimme ettemme etsi tietoa toistemme historiasta. Hän on ollut vain niin salamyhkäinen. Salamyhkäinen jo 15 vuotta. Mikä olisi toisin jos hän olisi kertonut. Emme ehkä olisi yhdessä, emme ehkä olisi näin läheisiä. Ehkä olikin vain hyvä ettei hän kertonut. En anna asian vaivata minua. Se on ollutta ja mennyttä. Ihminen voi muuttua.